Noot. Vain elämäänsä kyllästynyt mies, joka nyt etsii keinoja purkaa itseään ja elämäänsä johonkin muuhun kuin tietokoneella pelaamiseen. Johonkin kehittävämpään, kokeillaampa siis kirjoittamista. Muut purkautumiskeinoni ovat laulaminen ja kesäisin moottoripyöräily, jotka molemmat ovat kummasti vähentyneet tässä talvella. Miksikö puhun purkautumisesta? Koska olen elämässä epäonnistunut, työtön, ammatiton sekä ammattitaidoton ihminen, jolla ei ole myöskään ystäviä joiden kanssa olla. Vietän siis suurimman osan ajastani neljän seinän sisällä yksin, ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Tosin välillä pelailen ja olen puheyhteydessä muutamien nettikavereiden kanssa, mutta en laskisi sitä kontaktiksi, koska se on vain pelaamista ja pelistä puhumista ja nauramista. Hauskaa toki sekin, mutta ei minusta oikeaa elämää. Silti teen sitä noin 12h päivässä. Mulla ei oo enää muuta.

 Paitsi että on mulla myös tyttöystävä. Tai no. Exä. Pano. Nykyinen. En enää tiedä mikä. Säädimme ensin vuoden, sitten seurustelimme kaksi vuotta ja nyt tammikuussa erosimme, koska ahdistuin siitä että elämä oli yhtä riitelyä enkä saanut jutella tai nähdä kavereitani ollenkaan, ei siis saanut olla muuta elämää. Eromme jälkeen totesin että minulla tosiaan ei ole enää muuta elämää kuin hän. Nappiin meni. Pari kuukautta meni ok näin wanhoja ystäviä yms, mutta sitten tuli ahdistus mistä en päässyt yli. Jatkoimme juttelua ja sitten hän jo kävikin ja seksiimpä siinä sitten liukuu. Nyt hän käy viikonloppuisin, koska asuu eri paikkakunnalla ja on töissä muualla. Tuntemukset on rakastaa, ei-rakastaa, mutta ilman ei nähtävästi pysty olemaan, ainakaan minä. Yhdessäolomme siis tuntuu hyvältä, että ei pelkästään siitä syystä että hän on ainut henkireikäni. Silti olen epävarma onko tämä järkevää, oikein, fiksua, tunnenko varmasti rakkautta vai mitä tunnen. Ehkä se selviää vielä joskus..

Miten musta tuli tälläinen, yksinäinen? Lapsena tykkäsin ja halusin olla yksin aina kun mahdollista ja niin aina sit olinkin, oli sellanen vapaus olla ja tehdä mitä haluaa. Pikkuhiljaa vanhetessa halusin aina vain vähemmän olla yksin, mutta toisin kävi. Pikkuhiljaa kaverit kaikkosivat elämässä eteenpäin, kun itse jäin junnamaan paikalleen ja pitämään hauskaa ihmisten kanssa joita sattui vastaan tulemaan. Ei oo pahemmin enää tullut. Osasyynä varmaan tää etelä-pohjanmaa pikkukaupunki jossa ei kertakaikkiaan ole mitään eikä ketään. Hereillä ollessa mietin vähintään neljän tunnin välein että jos muuttais tampereelle tms. isompaan kaupunkiin. Sitten kun joskus olis rohkeutta ja kykyä heittäytyä eikä aatella vain että ei mun rahat riitä elämään sielä, kun nytki pitää stressata raha-asioista vähintään joka toinen viikko. Ehkä sekin selviää vielä joskus :3

Töitä oon joskus tehny. Edellinen vuosi meni kokonaan henkilökohtaisena avustaja yhdelle mummolle täyspäiväsesti, loppui kun aloin olla henkisesti loppu ja aikomus oli ryhdistäytyä ja muuttaa muualle tyttöystävän kanssa, kunnes ero.  Nappiin meni. Sitä ennemmin oon toiminu järjestyksenvalvojana palttiarallaa neljä vuotta, 2-vuotta meni joka viikonloppu pe-su ovella. Kyllä, tälläinen yksinäinen, masentunut, etääntynyt, nykyään hiljainen ja outo hyypiö on tehnyt sellasta. Ja olen / olin hyvä siinä ja myös muissa asiakaspalvelutehtävissä ja ammateissa. Tykkäsinkin niistä mut kaikki hyvä loppu aikanaa ja nyt ei ole enää löytynyt mitään järkevää mistään. Tai sit en oo vain jaksanut kunnolla tehdä mitään, laiska ja mitään aikaansaamaton täälä bingo. Jos joku vähän potkis perseelle ni varmaa taas ryhdistäytyisin? Mainittakoot myös vielä et sillo kun en pelaa, elän omissa unelmissani. Haaveillen milloinkin mistälie supervoimista ja välillä ihan omasta elämästä että kumpa se olisi toisenlaista. Mut niitte haaveide etee pitäs kuulemma tehä jotain. Hulluja puhuvat.

Että tämmöne "esittely". Ajatuksia lentäis todella paljon ja välillä jo mietin mitä kehtaan ja kerkeen kirjottaa, tyypit pyyteli pelaan, jej. Kirjottelen paremmin jostain aiheesta het ku alkaa tuntua siltä taas.

xoxo. DD.