Kuinka monena päivänä olenkaan miettinyt kirjoittamista, mutta todennut että en pysty juuri nyt olemaan tuottava. Helpompaa on vain ottaa ja pelata jotakin, unohtaa ympäröivä maailma. Koska maailma on paha. Alan päivä päivältä huomaamaan enemmän itsestäni, tuon yksinäisyyden tuoman katkeruuden. Kiinnostus asunnon ulkopuoliselle elämälle loppuu viimeistään siinä kohtaan kun kysyt viimeiseltä oljenkorreltasi että tehtäisiinkö jotain viikonloppuna ja vastauksena saat että on jo suunnitelmia vähän liikaakin. Mitä sitten kuuluisi tehdä? Miten selvitä viikonlopusta kun ei ole minkäänlaista elämää mitä elää. Sama juttu on arkena, mutta silloin tuntuu että ihmisten työkiireet ja arki painavat niin lujaa ettei ihmisiä voi silloin nähdäkkään. Eli kaikki paineet kasautuvat viikonlopulle kun ihmisillä voisi olla aikaa, mutta kuinka sitten käykään.

En tiedä kuinka monta kertaa mun pitää se ääneen sanoa että olen loppu enkä jaksa. Kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä käsittänyt kuinka paljon kaipaisin seuraa ja jonkin sortin apua elämääni. Itse autan kaikkia jos sellaista vain jonkin sortin vihjailulla tai kysymällä saa tuotua ilmoille, mutta itse jään siitä paitsi vaikka kysyisinkin. Vai onko tämä vain joku tämän pikkukaupunkini juttu ettei täällä tarvitse mitään ottaa tosissaan. Apuja? 

Luin äsken iltalehden otsikon "Rohkeus kannatti: Niko myönsi Facebookissa olevansa yksinäinen, jo sadat seuranneet perässä" http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016070821870161_uu.shtml?ref=juurinyt_desktop Näin helsingissä, mitenkäs täällä etelä-pohjanmaalla saisi saman tyylisen jutun ilmoille. Täytyykö sitä tehdä tilapäivitys kaikelle kansalla ja suvulle luettavaksi että olen yksinäinen, apua. Senkö se vaatii nykypäivänä, että jotain tapahtuu. Naamatusten kaverilta apua pyytäminen ei toimi, niin ilmeisesti. Tuntuu että nykypäivän tekniikka tuhoaa ihmisten kommunikoinnin ja elämän koska kaiken pitää tapahtua sosiaalisesssa mediassa että sitä voi huomioida. Sairasta. 

Näin jokunen yö sitten unta että jotain pahaa tapahtui ja jouduin koomaan kolmeksi kuukaudeksi. Koomasta herättyäni erittäin kaunis hoitaja tuli rauhoittelemaan minua ja kertomaan että kaikki on hyvin. Rakastuin heti, unessa. Hän näytti minulle kirjaa missä oli kaikkien ihmisten nimet jotka olivat minua käyneet katsomassa sairaalassa sekä joitain heidän kirjoituksiaan. Itkien kääntelin sivua toiselle kun tuttujen ihmisten nimiä vain tulvi toisensa jälkeen, olivatko he kaikki tosiaan käyneet katsomassa minua. Hetken olin lähes onnellinen. Sitten se tapahtui. Herätys unesta takaisin oikeaan maailmaan. En voinut kuin tuijottaa kattoa ja puolen tunnin tuijottamisen jälkeen sain itseni ylös sängystä olohuoneeseen jossa murruin itkemään sen tyhjyyttä. Unta vain..

Mitäkö toivon tällä hetkellä? Että uneni toteutuisi. Sairasta? Voi olla, mutta se olisi eräänlainen pelastus tästä tilanteesta mistä en pääse pois ellei ihmettä tapahdu. Kolme kuukautta koomassa voisi olla juurikin se ihme jonka jälkeen voi aloittaa elämä alusta taas. Näin eilen tähdenlennon, toteutukoot toiveeni, mielellään heti..

DD.

 

Ps. Nainen "on" vielä ja sama tyyli sen suhteen jatkuu. Naurettavaa, tiedän. 

Pps. Kommentointi on meiltä jöröiltä suomalaisiltakin sallittua!