Tajuttuani eromme olevan tämän kerran se oikeasti viimeinen, päässäni pyörii epärealistisia ajatuksia siitä mitä pitäisi tehdä päästäkseni yli asiasta. Täytyisi voittaa lotossa ja lähteä maailmalle tai toivoa sen oikean ilmestyvän kulman takaa ja vievän kaiken pahan pois maailmastasi. Niin ei taida kuitenkaan käydä.

Pahin ongelmani on kuitenkin nimeltään läheisyys-ja seksiriippuvaisuus. Kolme vuotta kun saa putkeen ja sitten se loppuu kuin seinään. Sekoaako? Kyllä ja muuten aika v**un lujaa. Ensin sitä ei edes itse huomaa, mutta sitten kun huomaa minkälainen ajatusmaailmasi onkaan, voi helvetti. Lähes jokaiselta tapaamaltani naispuoliselta henkilöltä, olkoot se sitten ystävä, tuttu tai tuntematon olisin vailla jonkinsortin kosketusta tai edes huomiota. "Hyvännäköinen kassaneiti hymyili minulle, kuinkahan saisin hänet itselleni edes hetkeksi." "Ohhoh olipas mukava lääkäri, kysyisinkö puhelinnumeroa ja pyytäisin kotikäynnille."  Ja sitten vähän mauttomammin sanottuna:"Olipa hyvännäköinen perse, saisipa sitä nuolla" -Ajatuksiani kaupungilta tänään, ja siis nuo kertaa 200 muutaman tunnin aikana, voi herramujee. En siis ole parisuhteessa ollessani todennut omistavani tälläisiä ajatuksia ylipäätään ollenkaan, muuta kuin tyttöystävästäni, nyt kun keino purkaa paineitaan on poissa oon jotenkin totaalisen seonnut. 

Sitten kotiinpäästyäni alkaa toisenlainen mutta samanlainen rumba. Meninpä fiksuna lataamaan deitti-sovellus Tinderin. Tietysti. Kuinka monen ihmisen kanssa sitä haluaisikaan sitten tehdä jotain. Lukemat saattaisivat järkyttää liikaa. Ensimmäisen parin kohdalla alat suunnitella yhteistä kohtaamista vaikka et tiedä kyseistä henkilöstä mitään muuta kuin nimen ja ulkonäön etkä ole uskaltanut edes sanoa mitään, kun mietit vain sitä miten siinä voisi käydä. Eli uppoudut niin syvälle oman pääsi sisään, että unohdat edes sanoa mitään kun elät vain fantasiaasi. Harkitsen vakaasti sovelluksen poistamista, mutta samalla taitaa romuttua unelmani päästä koskettamaan jotakuta.

Vai haenko sittenkin vain hyväksyntää? Nyt kun en saa keneltäkään sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta mitä parisuhteessa saa. Koen että en kuulu enää minnekkään, kavereiden näkeminen ei tyydytä, mahdotontahan heille olisi tuntea minut samallalailla kuin kumppani, koskemisesta puhumattakaan. Koen että en riitä jos olen vain minä, minulla täytyisi olla jotain muutakin kuin pelkkä itseni. Olen vain puolikas. Tarvitsenko tosiaan näin vahvasti toista ihmistä viereeni elääkseni elämääni? Siltä alkaa tuntua. 

Nyt jos joku naispuolinen henkilö lukee tätä kauhuissaan ja ajattelee sen jälkeen että kaikki miehet on tälläisiä niin sanoisin että ei saa yleistää, miehet kyl usein ajattelee seksiä mutta ei näin vahvasti, saatikka jää fantasioimaan tunneiksi jostain tuntemattomasta kassaneidistä. Oon vaan jotain ihan omaa luokkaani tällä hetkellä. 

-Ihan vain vähän hukassa-

-DD