Hups oho. Empä ees muista koska olisin viimeksi kirjoitellut antaumuksella jotakin muuta, kuin koulutehtäviä. Nyt alkaa oleen sellainen hetki, että tarvii avautua. 

Elämä on rullannut silleen perinteisesti eteenpäin, ei eritysemmin mitään hyvää, mutta ei niin paljoa pahaakaan. Hyvää toki se, että koulu on loppusuoralla ja olen oikeasti saanut itseäni otettua niskasta kiinni niin hyvin, että olen suorittanu kaiken omalla asteikollani todella hyvin. Siitä voinen olla ylpeä. Punttien nostelukin on jatkunut taas vähä paremmin, mitä nyt jokunen kuukausi välissä tuli otettua todella löysästi, treeniä ehkä kerran viikossa kahdessa. Nyt on alkanut taas luistaa joka toinen päivä ja tuloksiakin tulee, odotettua hitaammin tosin, mutta tulee kuitenkin prkl. 

Aloin enemmänkin miettiä asioita elämässäni jotka ovat hyvin. Totesin niiden jäävän nuohin kahteen edellä mainittuun asiaan. Muuten elämästäni ei ole pahemmin hyvää kerrottaavaa. Elän ilman rakkautta, ilman sosiaalisia suhteita (=kavereita ei ole, joitakin nään hyvällä tuurilla kerran kuussa), rahatilanne ei voisi olla huonompi, vietän suurimman osan päivästä koulun ja harjoittelun jälkeen yksin kotona tietokoneella. Viime aikoina olen alkanut olemaan sinut sen kanssa, että tälläistä elämäni nyt on, mitäänsanomatonta yksinäisyyttä. Tähän toki odotan muutosta, heti valmistumisen jälkeen tarkoituksena olisi muuttaa tampereelle, enemmän ihmisiä, enemmän elämää, enemmän mahdollisuuksia, mutta muuttuuko mikään siltikään?

Tammi-helmikuussa olin kuukauden mittaisessa työharjoittelussa Espanjassa. Matka meni hyvin, ja kaipaankin sinne kovasti. Miksi? Koska pidin itsestäni ja elämästäni sen reissun aikana. Miksi? Koska pystyin olemaan sosiaalinen, oma itseni, tapasin uusia ihmisiä ja pystyin keskustelemaan heidän kanssaan, ja kun asuimme siellä opiskelija-asuntolassa, aina oli joku käytävän varrella jolle laittaa viestiä, että tehdäänkö jotakin. Vastapainona taas oli oma huone, jossa pääsi hetken hengähtämään, vaadin kuitenkin omaa  rauhaakin jonkin verran. Nyt kotona ollessa on jäljellä pelkästään tuota omaa aikaa. Kukaan ei laita viestiä tai tule käymään. Kukaan kenen kanssa yritän sopia näkemistä ei vastaa myöntävästi. Ei ole ketään, kelle kertoa asioita omasta elämästään. Ei ole ketään, jota nähdä kasvotusten. Ei ole ketään, joka välittäisi minusta.

Tiedostan sen, miten masentavalta/masentuneelta tuo tekstini kuulostaa. Itselläni on aikoja, jolloin koen olevani erittäin masentunut, mutta tämä ei ole yksi niistä hetkistä, vaikka siltä kuulostaakin. Lähinnä totean vaan faktat, minulla ei ole ketään. Thats it. Pelikavereita on jonkin verran, mutta kaipaan aitoa kontaktia, näkemistä, en osaa tuoda itseäni ilmi pelkän mikrofoonin ja pelin kautta, se ei ole sama asia kuin se, että juttelet jonkun ihmisen kanssa kasvotusten. Tarvitsisin sitä. Where are you, my friends.

Rakkauselämä? Täh? Ei ole näkynyt kyllä. Toki, taas yksi vain_mun_elämässä_tapahtuma. Olen työharjoittelussa tällä hetkellä ja kuinka ollakkaan toiseksi ohjaajakseni tuli minua vuoden(?) nuorempi tyttö, johon olen ollut ihastuneena yläasteesta lähtien. Olen helvetin hyvä ihmislukija, joten pystyn kertomaan, hänen olevan ihastunut myös minuun tällä hetkellä. Mutta. Hän on tietenkin varattu. YLLÄTYYYYYSSSSS. Joten eipä edetä tässäkään asiassa yhtään mihinkään. Ei voi muuta, kuin nauttia niistä hymyistä, joita hän antaa. Ah, niin kauniita hymyjä.

Nopeasti kirjoitettu avautuminen, nyt jotakin muuta. Ah. Helpotti vähän.

There will be a day, when everything goes like i hope it does. Maybe.

-DD