torstai, 26. syyskuu 2019

Wake up text. / Herätys elämään

Tänään tapahtui havahtuminen tosi elämään, kun sain ensimmäisen viestin jokuseen viikkoon, jossa kysyttiin mitä mulle kuuluu. Kupla puhkesi. Niin. Mitä mulle tosiaan kuuluu.

Jäin työttömäksi kuun alusta, tarkoituksena lomailla hetken aikaa, koska olin totaalisen loppu työpaikkaani. Nyt neljä viikkoa myöhemmin havahdun siihen, että olen ollut kotona sen 4vk, ilman kontaktia ulkomaailmaan, kämpästä oon poistunu korkeintaan kauppaan. Mitä oon tehny? Pelannu. Pelannu. Pelannu. Uusivanha mmorpg aukesi, ja sitä on pelattu porukalla niin maan perkeleesti. Jännä sinänsä, oon puhunu ihmisten kanssa enemmän 4vk aikana, kuin mitä edellisen vuoden aikana. Kontaktia on ollut, vaan erilaista, kuin mitä kasvokkain ihmisten kanssa jutteleminen.

Nyt siis heräsin siihen, että en voi hyvin. En nää ihmisiä, iho voi huonosti, en saa aikaan mitään, stressi tulevasta puskee päälle, tulevat rahahuolet painaa päälle, tuleva työpaikan ettiminen. Se kaikki. 

Nyt tarvitsi kirjoittaa asiasta. Noh, tulipahan ainakin herättyä todellisuuteen taas. Sitten katsotaan miten tästä pääsee eteenpäin.

Nyt täytyy alkaa tapahtua jotain.

-DD

tiistai, 5. helmikuu 2019

Even longer time, no text.

Edellisestä kirjoituksesta näyttäisi olevan kohta vuosi. Hupsista saatana. Tästä voisi päätellä, että elämäni on ollut joko kiireistä, tai sitten kaikki on ollut niin hyvin, että ei ole tarvinnut avautua. 

Ehkä jopa molempia edellä mainituista. Hullua. Toki, ei tämä elämä ole ollut mitään ruusuilla tanssimista missään kohtaa, mutta eteenpäin on menty. Mihin on menty? Pikkukaupungista isoon kaupunkiin ja töihin. Kotikaupunkiin on matkaa n. 120km. Hullua.

Muistelisin kirjoittaneeni joskus, että koulun päätyttyä voisi elämä alkaa, kun on rahaa tehdä asioida. Nyt jonkin aikaa töitä tehneenä huomaan olleeni väärässä tuon ajatuksen kanssa. Rahaa on, vähän enemmän ainakin kuin työttömänä, mutta enää ei ole aikaa ja jaksamista nauttia elämästä samalla tavalla, kuin vain työttömänä ollessa jolloin sait jonkin idean ja lähdit vaan suoraan toteuttamaan asiaa. Nykyään täytyy miettiä töitä, ehtiikö, jaksaako.

Viimeisen puolen vuoden aikana jaksamiseni on ollut vaakalaudalla. Jaksan kyllä töissä, töiden ulkopuolinen elämä on se jota ei jaksa, ja tätä kautta, sitä ei ole. Perinteeksi muodostunut koneella istuminen, sitä voi jaksaa. Ihmisille viestin laittaminen näkemisestä, on raskasta. Kotoa jonnekin lähteminen, on raskasta. Ruuan laittaminen, on raskasta. Miten helvetissä ihmiset jaksaa tehdä mitään töiden jälkeen?

Syyni alkaa kirjoittaa juuri tänään, perinteinen syy, jonka löysin ajatusmaailmastani pitkästä aikaa. "Tätäkö elämäni nyt on. Emmää tällälailla jaksa elää. Onko pakko." Osasyynä ajatuksiin lienee menojen peruuntuminen.

Miten niin osasyynä, ihan täys syy se siihen on. -Tarkemmin ajatellen. Pienitkin pettymykset sosiaalisten suhteiden kanssa murentavat minut. Mahdollisesti koska jonkun ihmisen näkeminen tapahtumana on niin harvinainen, vaikka viimeisen 2-3kk aikana tämä tapahtuma ei ole ollut harvinainen, nyt se vain tuntuu olevan. 

Elän nyttemmin mahdollisuuksien kaupungissa. Vaihtoehtoja tehdä ja mennä on lukemattomia, silti en saa aikaan mennä tai tehdä. Itsetuntoni on laskusuunnassa jälleen, olihan se viime kesänä ja vähän sen jälkeen jo niin taivaissa, johtuen ilmeisesti työpaikasta, jossa koin arvostusta ja kaikkea muuta mukavaa. Muutto ei sen suhteen tehnyt hyvää, ma huomaan.

Ajatuksia tursuaa joka asiasta. Huomaan olleeni liian kauan kirjoittamatta. Enkä ole vielä edes aloittanut naisista. Siitä sitä kirjoittamistakin löytyisi pitkästä aikaa. Ehkäpä myöhemmin. 

Ehkäpä alan taas kirjoittaa paremmin, nyt tarvii saada ajatukset johkin muualle tästä ajatusten purkamisesta. Makes sense? None? okay. 

-DD

Still a dreamer, but learned how to be awake. But being wide awake, hurts.

Ps. Miten perkele tällä mun sivulla löytyy vieläkin kävijöitä, vaikka edellisestä kirjoituksestakin on lähes vuosi. 

 

keskiviikko, 25. huhtikuu 2018

Pitkästä aikaa. Long time no text.

Hups oho. Empä ees muista koska olisin viimeksi kirjoitellut antaumuksella jotakin muuta, kuin koulutehtäviä. Nyt alkaa oleen sellainen hetki, että tarvii avautua. 

Elämä on rullannut silleen perinteisesti eteenpäin, ei eritysemmin mitään hyvää, mutta ei niin paljoa pahaakaan. Hyvää toki se, että koulu on loppusuoralla ja olen oikeasti saanut itseäni otettua niskasta kiinni niin hyvin, että olen suorittanu kaiken omalla asteikollani todella hyvin. Siitä voinen olla ylpeä. Punttien nostelukin on jatkunut taas vähä paremmin, mitä nyt jokunen kuukausi välissä tuli otettua todella löysästi, treeniä ehkä kerran viikossa kahdessa. Nyt on alkanut taas luistaa joka toinen päivä ja tuloksiakin tulee, odotettua hitaammin tosin, mutta tulee kuitenkin prkl. 

Aloin enemmänkin miettiä asioita elämässäni jotka ovat hyvin. Totesin niiden jäävän nuohin kahteen edellä mainittuun asiaan. Muuten elämästäni ei ole pahemmin hyvää kerrottaavaa. Elän ilman rakkautta, ilman sosiaalisia suhteita (=kavereita ei ole, joitakin nään hyvällä tuurilla kerran kuussa), rahatilanne ei voisi olla huonompi, vietän suurimman osan päivästä koulun ja harjoittelun jälkeen yksin kotona tietokoneella. Viime aikoina olen alkanut olemaan sinut sen kanssa, että tälläistä elämäni nyt on, mitäänsanomatonta yksinäisyyttä. Tähän toki odotan muutosta, heti valmistumisen jälkeen tarkoituksena olisi muuttaa tampereelle, enemmän ihmisiä, enemmän elämää, enemmän mahdollisuuksia, mutta muuttuuko mikään siltikään?

Tammi-helmikuussa olin kuukauden mittaisessa työharjoittelussa Espanjassa. Matka meni hyvin, ja kaipaankin sinne kovasti. Miksi? Koska pidin itsestäni ja elämästäni sen reissun aikana. Miksi? Koska pystyin olemaan sosiaalinen, oma itseni, tapasin uusia ihmisiä ja pystyin keskustelemaan heidän kanssaan, ja kun asuimme siellä opiskelija-asuntolassa, aina oli joku käytävän varrella jolle laittaa viestiä, että tehdäänkö jotakin. Vastapainona taas oli oma huone, jossa pääsi hetken hengähtämään, vaadin kuitenkin omaa  rauhaakin jonkin verran. Nyt kotona ollessa on jäljellä pelkästään tuota omaa aikaa. Kukaan ei laita viestiä tai tule käymään. Kukaan kenen kanssa yritän sopia näkemistä ei vastaa myöntävästi. Ei ole ketään, kelle kertoa asioita omasta elämästään. Ei ole ketään, jota nähdä kasvotusten. Ei ole ketään, joka välittäisi minusta.

Tiedostan sen, miten masentavalta/masentuneelta tuo tekstini kuulostaa. Itselläni on aikoja, jolloin koen olevani erittäin masentunut, mutta tämä ei ole yksi niistä hetkistä, vaikka siltä kuulostaakin. Lähinnä totean vaan faktat, minulla ei ole ketään. Thats it. Pelikavereita on jonkin verran, mutta kaipaan aitoa kontaktia, näkemistä, en osaa tuoda itseäni ilmi pelkän mikrofoonin ja pelin kautta, se ei ole sama asia kuin se, että juttelet jonkun ihmisen kanssa kasvotusten. Tarvitsisin sitä. Where are you, my friends.

Rakkauselämä? Täh? Ei ole näkynyt kyllä. Toki, taas yksi vain_mun_elämässä_tapahtuma. Olen työharjoittelussa tällä hetkellä ja kuinka ollakkaan toiseksi ohjaajakseni tuli minua vuoden(?) nuorempi tyttö, johon olen ollut ihastuneena yläasteesta lähtien. Olen helvetin hyvä ihmislukija, joten pystyn kertomaan, hänen olevan ihastunut myös minuun tällä hetkellä. Mutta. Hän on tietenkin varattu. YLLÄTYYYYYSSSSS. Joten eipä edetä tässäkään asiassa yhtään mihinkään. Ei voi muuta, kuin nauttia niistä hymyistä, joita hän antaa. Ah, niin kauniita hymyjä.

Nopeasti kirjoitettu avautuminen, nyt jotakin muuta. Ah. Helpotti vähän.

There will be a day, when everything goes like i hope it does. Maybe.

-DD

perjantai, 14. heinäkuu 2017

Aina väärä kohde.

"Lomalla viimeinkin." Nojaa, alkaa tuntua, että mielummin olisin koulussa tai töissä, saisin paremmin aikaan jotakin hyödyllistä. Tuntuu, että loma menee vain maatessa. Ei hyvä, vaikka kai tämäkin nyt jonkin sortin akkujen lataamista sitten on. Tekemistä vaan ei hirveästi ole. 

En olekkaan pitkään aikaan kirjoittanut naisista mitään. Johtuen varmaan siitä, että niitä ei ole paljoa näkynyt. Eipä nyt sinänsä näy vieläkään, tunteita sen sijaan löysin itsestäni jälleen kerran. Osaan vain kohdistaa nämä tunteeni aina jollakin tavalla "väärään" henkilöön. Tällä kertaa henkilöön, joka on kihloissa ja yksi lapsikin jo löytyy. Ei voi kun taputtaa itseään selkään, hyvin valittu taas, hyvin valittu. Vaan voiko ihminen oikeasti tunteilleen jotain? Rakastumisen huumassa en ole itse ainakaan tälläistä ominaisuutta itsestäni löytänyt, ellei ko henkilössä sitten ole ilmennyt sellaisia puolia, että kiinnostukseni hiipuu. Kihloissa olemisen voisi ajatella olevan yksi tälläinen huonompi puoli, vaan tuntemuksiini se ei näytä vaikuttavan. Näemme kyseisen naisen kanssa lähes päivittäin, tunteita häntä kohtaan on ollut ennenkin, mutta eilisen työillan jälkeen ne räjähtivät esille.

11:sta tunnin työvuoron jälkeen olo ja jutut alkavat olemaan yhtä väsyneet. Olimme tuon naikkosen autolla töissä ja minun pihaani päästyämme olin niin uuvuksissa, että en jaksanut edes nousta autosta. Sen sijaan jatkoimme vain juttelua ja istuskelua autossa, en halunnut nousta, hän ei edes vihjaillut, että minun pitäisi nousta. Siinä sitten vierähtikin vahingossa melkein 2 tuntia. Juttelimme kaikkea mahdollista kuluneen työillan tapahtumista aina Vesa Keskiseen asti. Nauru ja flirttailu raikasi. Löysin toisissamme jatkuvasti enemmän yhtäläisyyksiä, samanlaiset mielipiteet useaankin eri asiaan sekä samat yleiset arvot. Näitä harvemmin enää nykyään tulee vastaan.  Olin myyty. Lopuksi kuitenkin toivotimme vain hyvää yötä ja poistuin kuin poistuinkin autosta, kauan siinä menikin.

 

Oh Boy..

Olin jo kertomassa todella tarkasti hänestä, töiden ja auton tapahtumista, vaan mitä enemmän aloin asiaa ajattelemaan, sitä vaikeammaksi se tuli. Kirjoitin jo paljon ja kumitin. Eräänlainen pelko valtasi mieleni ja kylmähiki kehoni. Asiat tuntuvat niin todellisilta, kun niitä alkaa kirjoittaa, tässä tapauksessa syitä miksi rakastuin tuohon naiseen. Vaan jokin itsesuojeluvaisto heräsi tässä kohtaa. Ehkä minun olisi parempi olla miettimättä asiaa enempää, ennen kuin satutan itseäni tunteillani. Nyt se aiemmin esille tuoma huono puoli löytyi ja alkoi vaikuttaa niihin tunteisiin, puhuin itseni hyvin pussiin. Ihana ja täydellinen nainen. Mutta kihloissa ja lapsi. En voi. En vaan voi. Ei musta ole hyppäämään niihin saappaisiin. En pysty. En voi kun luovuttaa.

Kevyt itsetutkiskelun paikka ollut tämä 3 tuntia mitä tähän olen käyttänyt, tekstiä tosiaan tuli paljon mitä kumitin, ajatuksia on juossut ja välillä olen kuunnellut inpiroivia biisejä kuten eilen autossa kuuntelemamme: Samu Haber - Satuprinsessa, joka onkin ollut tämän päivän teemabiisini.

Satuprinsessaa sä oottaa saat
Vaikka päivies päähän koskaan et sellaista löydä
Satuprinsessaa ei ollutkaan
Vain pieniä hyviä hetkiä jotka sä itsekin kai nyt näät

-Still waiting...

-DD

 

lauantai, 17. kesäkuu 2017

Huolestumisen merkkejä.

Huolestuttaa. Mikäkö? Oma mielenterveyteni. Jatkuva yksinoleminen alkaa näkyä käyttäytymisessäni. Tuntuu, että koulu ja ne ihmiset sielä ovat enää se ainut asia mikä pitää minut edes jotenkin järjissäni, näenhän sielä tuttuja ihmisiä. Vapaa-ajalla ei paljon kavereita näy. Satunnaisesti joku joskus, sitten saattaa mennä reilu viikkokin, että näkee muita. Muuten elämä menee tässä yksinäisyyden linnakkeessani.

Kävin eilen illalla keskisellä ruokakaupassa. Ajattelin, että ei siellä enää ketään ole 20.30. Olin väärässä. Järkyttävä väkimäärä ja jonot kassoilla. No ei siinä mitään -ajattelin, kunnes aloin nähdä suurinpiirtein ikäisiäni pariskuntia joka puolella. Ahdistus. Miksi en voisi olla jonkun kanssa yksi noista pariskunnista, miksi olen vain yksin ruokakaupassa perjantai-iltana klo 20.30. Vastaan tuli myös joku yksinäinen neitokainen, joka hymyili minulle ja saattoi vilkaista peräänikin. Mietinkö mitä olisin voinut sanoa hänelle, mietin ja olin jo päättänytkin, sainko itseäni tekemään yhtään mitään? En, jatkoin vain ostoksieni tekoa. Voi kuinka kaipaankaan sitä itseäni, joka pystyi sanomaan kenelle tahansa mitä tahansa.

Miten yksinoleminen alkaa näkyä minussa? Ahdistus kaupassa alkoi tuntua hikipiskoina otsassa, en pysty olemaan täällä pariskuntien ja ihmisten keskellä yksin. Hain ostokset koriini niin nopeasti kuin huomiota herättämättä pystyin ja kassoille, missä se järkyttävä jono. Puhelin käteen, muuta mietittävää, kuin ihmiset ympärilläni. Ei auttanut, hiki valuen pääsin kassalle, pakkasin nopeasti ostokseni, maksoin ja lähdin menemään, taisin korkeintaan "hei" sanoa kassalle. Hiki ja olotila helpottivat vasta autossa. Nyt ymmärrän mikä on paniikkikohtaus. 

Näkisin omassa tilanteessani kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksyn itseni, tälläinen hiljainen, yksinäinen hyypiö olen, tai sitten muutun. Muutun jälleen sellaiseksi ihmiseksi, että muitakin ihmisiä kiinnostaa viettää kanssani aikaa. Alan olemaan täynnä sitä, että livenä ihmisten kanssa suunnitellaan jotakin ohjelmaa jonkin ajan päähän, sitten ku se aika koittaa, perutaankin kaikki. Ymmärrän sen sinänsä, kun en pysty olemaan oma itseni, en pysty tuomaan itseäni ilmi/ulos (=puhumaan), en miellytä ketään. Viimeisen kuukauden aikana en ole tuntenut oloani kotoisaksi yhdessäkään porukassa missä olen sattunut olemaan. Tampereella varmaankin viimeksi, lievä kaipuu onkin sinne.

Kesä tuntuukin menevän kotona koneella. Ei ole varaa tehdä mitään, lähteä mihkään, ei kavereita joiden kanssa tehdä mitään, ja yksin en vaikuta olevan kykenevä tekemään yhtään mitään. Joo. Nyt täytyy myöntää, että on hieman masentuneisuutta havaittavissa. Ehkä mä tästä vielä jollain keinolla nousen.

Just give me a reason, just a little bit's enough..

-DD