Viime viikko lienee ollut yksi elämäni pisimmistä, osittain taidan elää vieläkin siellä. Täynnä hetkellistä rakkautta, iloa, surua, pettymystä, häviämistä, voittamista. Yhtä suurta tunteiden sekamelskaa ilman tietoakaan tasaantumisesta. 

Viime viikon tiistaina kävin jälleen kerran lähihoitajakoulutuksen pääsykokeissa, sitä jännityksen määrää kun edellisen suhteen anoppi oli haastattelemassa, kyllä, ex-mother-in-law, miettikääs omalle kohdallenne. Vähäkö piti elää toivossa että toivon mukaan sillä ei ole musta mikään erityisen huono kuva. Onnekseni, ennen viikonloppua hän laittoi minulle onnitteluviestin että pääsin kouluun, teki mieli tehdä ristin merkkiä seuraavat kaksi tuntia. Vihdoinko mä oikeasti pääsin kouluun. Tuntuu jotenkin epätodelliselta, tapahtuiko näin oikeasti, katsotaan koska alan uskoa sen todeksi.

Mutta ei hyvää ilman mitään pahaakin. Tai pahaa ja pahaa, lienee jotain tekemistä ristiriitaisen persoonani kanssa, että miten asiat ottaa. Yhtäaikaa olin iloinen kouluunpääsystä sekä surullinen. Koulu siis sijaitsee nykyisellä paikkakunnallani ja haluaisin kuollakseni pois täältä. Tarkoituksena oli, jos en olisi päässyt kouluun, muuttaa toiselle paikkakunnalle kauas nykyisestä masentavasta kaupungistani, jossa olen viettänyt koko pitkän ikäni. Samat tutut ja niin rasittavat naamat vain pyörivät ympärillä ilman tietoakaan mistään uudesta ja merkityksellisestä. Uusien kavereiden etsimisen-hanke on ollut jäissä jo jokusen vuoden täälläpäin, sula mahdottomuus. Vanhojen kavereiden määräkin kun on rajallinen. "No mutta hei, koulun jälkeenhän oot  vapaa muuttamaan minne haluat ja koulusta saat uusia kavereita!" Totta turisi eräs "vanha". Ehkä maailman katsomiseni onkin "hieman" vääristynyt tällä hetkellä, johtunee myös pommista mikä tiputettiin päälleni loppuviikosta.

Edellisen kirjoituksen tyttö, tuo unelmani, jonka kanssa nyt olemme vain hyviä ystäviä päätti jälleen räjäyttää tajuntani tuossa yksi yö. Hän aikoo muuttaa ihan täysin toiselle puolelle Suomea, yhteen tämän toisen miehen kanssa. BOOOOOOMBS AWAY, ABANDON THE SHIIIIP! BOOOOOOMMM!  Olen yleensä erittäin hyvä ihmistuntija ja teen huomioita muista ihmisistä reaktioista, tavoista, puheista. Tiedän yhdestä sanasta tai katseesta minkälaisella tuulella ihminen on tai vaivaako häntä jokin, selvänäkijä kun en vain ole. Viime viikkojen palapelinpalat alkavat loksahtaa kohdalleen ja käydä järkeen. Kaikki hänen oudot käytöksensä ja sulkeutumisensa yrittäessäni puhua vakavasti jostain hänen kanssaan. Olihan hän muualle muutosta vihjaillut aina välillä vitsillä, mutta vasta kun hän sanoi sen suoraan, tajusin sen kaiken. Tämä on jo toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun tuo tyttö tekee minut kertakaikkiaan sanattomaksi. 

Lienee siis aika tuhota viimeisetkin tunteeni häntä kohtaan ja alkaa tunteettomaksi, joskus niin hyödyllinen taito sekin.  Vai olisiko tältä erää viimeisen taistelun aika? Varmistus, että hänen päätöksensä on varmasti oikea. Näillä näkymin tarvitsen sellaisen, vaikuttaisi siltä että hän itsekin tarvitsee. En kuitenkaan pidä toiveitani kovin korkealla, kun rakastaa toista ihmistä tarpeeksi, haluaa hänen olevan niin onnellinen kuin mahdollista. Rakkaus myös sisältää sen että osaa päästää irti, toisen onnen puitteissa. Kliseistä. Liekö tämä hetkeni olla kunnian mies, vai jotain muuta. Kävi miten kävi, marraskuussa alkakoot uusi elämä. What ever it may be, BRING IT!

-DD

Ps. Pakko sanoa että kaikki seksiin liittyvät sekoamiset ovat loppuneet ihan kokonaan. En enää ajattele seksiä lähes ollenkaan, eli se oli vain hetkellinen sekoaminen, munkkiluostari kutsuu heti koulun jälkeen!