En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tai olen, mutta koulutehtäviä, joita on niin paljon, että innostus kirjoittaa vielä muutenkin on ollut suhteellisen alhaalla. Vai onko mielialani ja elämäni ollut korkealentoista viime aikoina? Eeen usko. Lähinnä jokseenkin aivot-narikassa tyylillä oon vaan kulkenut eteenpäin kohti kevättä. Kohti valoa, jota ei ole? -Kaverit on viime aikoina ollu jotenki masentuneita syystä jos toisesta, tää varsinainen positiivisuuden kaamos on tarttunut.

Jollain tasolla olen viime aikoina päässyt yli kahdesta elämääni masentavasta asiasta. En kaipaa exääni kokoajan, enkä koe itseäni enää niin yksinäiseksi. Exän suhteen tuntui helpottavan se, että annoin itselleni luvan tuntea. Tuntea se tuska ja suru. Kuukausi sitten kulutin 3-4 päivää katsoen kaikkea mahdollista itkettävää mitä satuin löytämään. "Emotional performances" @youtube, surullisen romanttisia elokuvia ja sarjoja joihin vuodatin suruni ja kyyneleeni. Sen jälkeen olen tuntenut oloni kevyemmäksi, vapaammaksi, paremmaksi. Toivoa paremmasta en ole vielä hankkinut takaisin, mutta jatkuvasta menneen kaipailun pois heittämisestä on hyvä aloittaa.

Miksi en enää koe olevani yksinäinen, vaikka olen aina vain enemmän yksin viikot. Koulua ja harjottelua en tähän laske, vaan yksinäisyyteni kumpuaa siltä ajalta kun koulupäivä on ohi. Liekö syynä, että minulla ei kertakaikkiaan ole aikaa ajatella mitään "ylimääräistä," kun nyt viimeiset 3-4päivääkin on mennyt opiskelujen parissa melkein täysin. Koen että päivässä pitäisi olla muutama tunti lisää, ehtiäkseni tehdä kaiken mitä tarvitsee tehdä, ja niitäkin asioita mitä itse haluaisin tehdä. Punttien nosteluun sen sijaan taion aikaa vaikka sitä ei olisikaan, asia minkä haluan tehdä vaikka ei aina huvittaisikaan. Asenteeni on: "pakko."

Täytyy ehkä myöntää, että tuijottelen peiliin nykyään hieman liikaa. En tarkistaakseni onko hiukseni hyvin tai yleisesti miltä näytän, vaan joka päivä katson, joko muutoksia olisi tapahtunut ja lihakset tulleet paremmin näkyviin. -Vähän on tullut, mutta riittääkö, ei helvetissä, varsinkin ku ne vähät on läskien alla piilossa. Kyllä, olen seonnut ja odotan vain sitä hetkeä, kun totean olevani tyytyväinen siihen miltä lihakseni näyttävät. Siihen taidetaan tarvita vielä jokunen tuhat peiliin katsomiskertaa lisää. 

Noniin nyt on kirjoitettu tännekin ja seuraavaksi takaisin koulutehtävien pariin... Duck.

Oh the happy day when i graduate..

-DD