Lähdettiimpä viikonloppuna käymään tallinnassa. Viimeiset viikot parisuhteessa on ollut yhtä sekamelskaa ja mikään ei ole toiminut. Järkyttävä riita reilu viikkoa ennen matkaa. Totesin siitä parin päivän päästä ääneen että voidaanko nyt vain rauhottua ja yrittää olla kinaamatta turhaakin turhemmista asioista. No okei, viikko meni melkolailla mitään puhumatta eikä siinä sen kummempia. Koitti viikonloppu ja lähdimme matkaan. Alkumatka ei ongelmia, sovittiin suurinpiirtein yhdessä mitä tehdään missä käydään. Suomeksi sanottuna nainen sanoi haluavansa shoppailemaan ja minä myönnyin. Puolivälissä päivää havaitsen olevani ärtynyt jo monesta asiasta. Esim: Kun totean haluavani käydä kauppakeskuksessa jossain käytävällä ja ehkä kaupassa hän sanoo että ei sielä mitään ole ja mentiinhän me siitä jo ohi, samalla kun itse jatkaa matkaa ja hetken päästä kääntyy ihmeissään ympäri katsoen mihin minä jäin. Muuten hän kuitenkin kiertää omiaan, ei puhu mitään, välillä ei katso päällekkään ja sitten kun mainitsen että mielestäni tulimme tänne viettämään yhteistä aikaa, saan vastaukseksi silmien kostumisen ja hiljaisen mököttämisen kunnes hän haluaa jatkaa matkaa seuraavalle osastolle. Kaupassa kiertämisen jälkeen hän harmitteli kun ei ostanut juuri mitään, kysyin puolitosissaan että onko se mun syy. Vastaus: en tiedä, ehkä..

Kaikkea muuta samantyylistä tuli koko matkan ajan, alan ilmeisesti olla jopa niin tottunut asiaan että en kaikkia enää muistakkaan, ärsyttää myös että miksi annan itseäni kohdeltavan kuin ilmaa. Anyway, matkan viimeisinä tunteina olin ihan poikki kävelystä ympäri vanhaa kaupunkia ja kellokin alkoi olla jo paljon. Niin paljon että tuli suorastaan kiire. Hänelle oli ongelma kun oli muutamaan otteeseen menossa vielä kauemmaksi päin kun kokoajan olisi pitänyt liikkua satamaanpäin että ehtisimme vielä superalkoon ja jopa laivaankin!... Vastauksena kaikkeen on mököttäminen ja sitten kun jotain kysyy nii tiuskitaan jotain erittäin lapsellista. Viimeinen niitti oli kun piti vielä etsiä ruokapaikka ja syödäkin, totesin siihen että tulee muuten pikkusen kiire. Tämän jälkeen alkoi oikein kunnon mökötys show, mikä kesti koko loppupäivän, siinä kun sitten yrittää kysyä että mikä on niin vastauksia ei saa. Ei vittu kirveelläkään. Siinä kohtaa itselläkin jo napsahti päässä suhkot lujaa ja totesin että en sitten puhu minäkään enää yhtään mitään. Jotenkin sai kuitenkin ääneen sanottua että mihin haluaa syömään. Totesin jo vittuuntuneena että joo mennää sit jo. Ja näin söinkin elämäni kertakaikkiaan huonoimman pitsan. Kyllä, olen lähes katkerampi huonosta ruuasta kuin muusta. Kuitenkin hiljasuus ruokaa odotellessa ja sitten pikavauhtia syöminen ja juosten alkoon ja sen läpi, olisi ollut kiva katsella vähän mutta eipä riittänyt aika. Juoksu laivaan ja ehdimmekin jopa, tiukkaa kylläkin teki.

Elämäni pisin laivamatka. Ei hyttiä, ei paikkaa mihin kantamukset olisi mahtuneet ilman että niitä tarvitsi erikseen vahtia eikä mahdollisuuksia kommunikoida tai ees tehdä yhtään mitään, olimme myös parin metrin päässä toisistamme kun muuten ei mahtunut. Puolivälissä vaihdoimme paikkaa että pääsimme toistemme viereen istumaan, tähän mennessä emme olleet puhuneet mitään, kuin jotakin olennaista esim siitä kun yksi tölkki hajosi ja piti kuivata paikkoja. Tässä kohtaa ajattelin antaa vielä yhden mahdollisuuden puhua ongelmista ja asioista ja yritin kysyä mikä on. Vastaukseksi se tuttu sama "en tiedä". Tähän asti olin ollut suhkot asiallinen, mutta kestääkö kukaan ihminen jos vastaus kaikkee on en tiedä. Annoin hänelle 6 tuntia aikaa ottaan jonkun meidän ratkaisemattoman ongelman (3-vuoden aikana emme ole kovin montaa ongelmaa ratkoneet koska hän ei osaa puhua ongelmista) ja ratkaista sen ja puhua sitten minulle siitä. Onnistuiko? Ei todellakaan. Kaikin keinoin puoli välissä matkaa yritin kysellä että mikä johtaa tälläiseen mökötys käytökseen, miksi, ylipäätään saada häntä avautumaan ihan millä tavalla vaan. Mihinkään hän ei vastaa mitään. Verenpaine nousee. En ole ainoaankaan kysymykseeni saanut vastausta tänään. Kysyn miksi hän ylipäätään on mun kanssa, vastaukseksi kliseinen rakastan sua. Kysyn miksi rakastat, vastaukseksi en saa oikein mitään. Kysyn vielä että "voitko sanoa kyllä tai ei, pystytkö vastaamaan että miksi." Vastaus: en tiedä. Tässä kohtaa kilahdin, tavalla jota en ole ennen kokenut. En ole ikinä huutanut luempaa tai vaatinut mitään niin lujaa. Ja hänen olisi riittänyt sanoa kyllä tai ei mutta takaisin huutaa ja itkee vain: en tiedä, en tiedä. Ulos moottoritieltä ja tupakkitauko jonka jälkeen autoon kuuntelemaan itkua ja jotain sanoja siitä että ei osaa puhua. Kuitenkin mitää rakentavaa ja asiaa eteenpäin vievää puhumatta. Noh ei auta. Matka kotiin asti jatkui reissusta väsyneenä ja jotain turhia asioita jutellen, suhkot normaalisti. 

Olen kuoleman väsynyt siihen että mitään ongelmia ei ratkaista, niitä hänellä on ja näin ollen meillä on kun kaksi kovapäistä osuu yhteen. Olen huomannut olevani kovinkin haluton tekemään enää mitään tai olemaan sosiaalisissa tilanteissa, puhumaan tai olemaan oma itseni. Syynä juurikin tänä nainen ja paska suhteemme.. Ja mitään hän ei osaa eikä edes halua yrittää ratkaista tai korjata. Ei halua yrittää. Miksi minä yritän vielä, miksi tunteet sanovat vieläkin kyllä vaikka sydän on palasina ja järki on häipynyt.. 

-DD-