Nyt se on ohi. Kolme ja puoli pitkää vuotta takanapäin tyttöystävän kanssa, nyt koimme että on aika luovuttaa. Ensin minä koin sen, mutta hänkin ymmärsi että emme kertakaikkiaan saa suhdettamme toimimaan. Ensimmäiset pari viikkoa tunsin helpotusta, vihdoinkin, mun ei tarvitse tapella ja stressata enää. Nyt kun tästä on aikaa jo lähemmäs kuukausi, on jo näinki lyhyt aika kullannut muistot ja ikävä vallannut mielen. Mitä jos? Juttelimmekin tuossa ja nyt hän sanoi sen mitä olen yrittänyt sanoa itselleni viime aikoina. "Meidän on parempi näin." Ja itku valtasi talon.

Tuttu elementti yksinäisyys riehuu nyt pahempana kuin koskaan. Jos tunsin sitä jo parisuhteessa ollessani niin voitte vain kuvitella kuinka paljon tunnen sitä nyt. Kavereita ei ole niin paljoa eikä heillä ole niin paljoa aikaakaan että tuntisin etten olisi yksin kaiken aikaa. Viimeisen kolme vuotta olen kuitenkin saanut jutella joka päivä minulle tärkeimmän ihmisen kanssa ja olen saanut tukea siitä. Jälkeenpäin sitä aina ymmärtää paremmin kuinka paljon toinen henkilö ja tälläiset asiat merkitsevät, ja kuinka vähän oletkaan antanut arvostusta. Katumus on yhtä helvettiä. 

"Ei muuta kuin uusia tuulia ja elämässä eteenpäin." Sanoisi jokainen tuntemani ihminen näin keskimäärin. Lienenkö viallinen kun voin vain todeta että en pysty. Yksin pitäisi? Yleensä kaverit auttanee tässä jollain tasolla, lähtee ryyppäämään tai jotain muuta hauskanpitoa. Eilen olin ryyppäämässä enkä hirveästi kokenut ilonpurkauksia. En tiedä tunnenko enää mitään muuta kuin yksinäisyyden joka asiassa, niin kuin varmaan tekstistäkin huomaa.

Sen verta sekavaksi menee tekstikin että josko lisää myöhemmin..

-DD